Yritän taas voittaa ajokammoni ja opetella ajamaan uudestaan. Osaan periaatteessa ajaa, mutta käytännön harjoittelu vain on jäänyt vähiin, ja siitä johtuen minulta puuttuu uskallusta lähteä liikenteeseen.

Ensimmäisenä päivänä, kun sain kortin, käytiin isoveljen kanssa ajelulla. Kaikki meni hyvin, kunnes tultiin takaisin autotallille, ja viistin autotallin seinää pitkin Iskän autoon viirun. Huu. Sen jälkeen en enää uskaltanut ajaa. Ei mikään iso juttu, eikä Iskä ollut vihainen, mutta sitä kun on perinyt Pirullisen Perfektionismin, niin se oli sitten siinä.

Toisen kerran opettelin taas uudelleen ajamaan serkun kanssa serkun isän autolla. Tuli muutama tiukempi tilanne, mutta niistä selvittiin hyvin, ja opin, että käännöksissä kannattaa hiljentää auton vauhtia ihan reilusti. Sitten Äiti ja Iskä saivat tietää, että ajelin serkun isän autolla, ja kävivät ripittämään, miksi sillä ajan, kun en omallakaan. Olivat tietysti huolissaan, että jos rällään niiden auton, niin joutuvat korvaamaan, ja se on eri asia kuin jos rälläisin oman auton. Harjoittelu loppui taas siihen.

Sitten on ollut muutamia lyhyempiä harjoituskertoja, joita on kuitenkin ollut liian harvoin, että niistä olisi ollut sanottavampaa hyötyä. Nyt ollaan Insinöörin kanssa aloiteltu taas uudestaan, muutama kerta mennyt jo tosi hyvinkin *knock on the wood*.

Mutta kun minulle pitää sanoa ne asiat ja korjaukset tietyllä tavalla ja tiettyyn äänensävyyn. Ja olen siitä Insinöörillekin sanonut. Tykkään, että sanotaan asioista, jotka tarvitsee harjoitusta, mutta sanotaan ne asiallisesti ja rauhallisella äänellä. Jos käydään tiuskimaan, tai sanotaan asiat edes  v ä h ä n k i n  ikävämmin, menen vain lukkoon, eikä mistään tule mitään. Niin kävi tänään.

Mietin jo taas ajoharjoittelun tulevaisuutta. Vaikka tällä kertaa en kyllä haluaisi antaa sisäiselle nynny-ninnilleni periksi. Haluaisin olla se Rohkea Tyttö, joka voi olla bileillan selvinkin päin ja ajaa illalla kotiin. Ja viedä ihmisiä lentokentälle ja sieltä takaisin. Tai johonkin muuallekin.

Donkkareiden "inkkaribiisi", auringonpaiste parvekkeella ja Insinööri tuo siideriä. Uuuuh. Se on kesä. Ja onni.

Olen pitkään miettinyt, mistä niitä ystäviä oikein näin aikuisiällä löytäisi. Varsinkin kun työn puolesta en tapaa päivittäin samoja/eri ihmisiä. En myöskään harrasta mitään joukkuelajia, jonka kautta yhyttäisi uusia tuttavuuksia. Onko ystävän, sellaisen oikean, löytyminen aikuisena mahdollista? Realistista?

Pienenä typsyntyllerönä sitä kun ei tarvinnut kuin mennä läheiselle hiekkalaatikolle, istua sen reunalle ja kysyä siellä jo hiekkakakkuja työstävältä tytöltä/pojalta, jotta "leikitääks tohvelikeinua"? Ja se leikki. Ja sitten tuli joku kolmas, ja joku jäi aina vuorollaan vähän ulkopuoliseksi, ja sitten huudeltiin, että "turha tulla sitten enää soittamaan meijän ovikelloa!". Ja seuraavana päivänä se tuli kuitenkin ja taas leikittiin ihan simona.

Nostalgista.

Takaisin töihin.

Ooh, vihdoin se taas paistaa, monen harmaan sateisen päivän jälkeen: Aurinko! =) Kyllä tuntuu mukavalta. Partsin ovi on auki ja Kissa pälyilee kadulla käveleviä ihmisiä (turvallisesti parvekelasien takaa), jotka näyttävät iloisilta (ihmiset siis). Viikonloppu eessä taas. Eikä edes ollut kovin pitkä työviikko, eikä ole muuten yliseuraavakaan viikko. Hiphei.

Vaikka minulla itsellänihän työpäivä on melkein joka päivä, kun freelänserinä näitä kaikkia hommia teen. Toisaalta taas voin tietysti pitää vaparinkin silloin, kun siltä tuntuu. Kovin usein ei tunnu, kun sitten ahdistaa ajatus tulevasta kiireestä.

Sain tänään kirjastosta "Espanjalainen kimppakämppä" -dvd:n! Älyttömän hyvä elokuva! Näin sen viime vuonna Ruotsissa useamman kerran Canalilta, en tosin kertaakaan ihan alusta asti. Nytpä näen =)

Insinööri kiukuttelee, kun tietokonepelinsä ei mennyt mieleisesti.

Se se on aina mukavaa. Se kiukuttelu.